Edelliseen postaukseen liittyen olen saanut kannustusta ja myös ajatuksia pohdittavaksi.
Totta on, että hevoset ovat aktivoineet minua täältä sängyn pohjalta, jossa nytkin makaan niskakipuisena ja kivut eivät välttämättä häviä mihinkään.
Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että minulla on täällä muitakin eläimiä aktivoimaan minua ja pitämään yllä päivittäistä rytmiä.
Laittaisinko vain jotkin hevosista pois? Mamma alkaa olla jo iällä, se on totta, tosin sehän voisi vielä elää hyvinkin 5-10v. Sissiä vaivaa paha ihottuma, vaikka minä olen sen saanut pidettyä melko oireettomana, ei voi olla varmaa, että se pysyy sellaisena. Ipsu on mitään tekemätön, joten kait sen voisi laittaa pois. Eipä se paremmastakaan tiedä. Nätin kohdalla pihatto olisi kaikkein paras vaihtoehto sen mahan takia, mutta kun sitä ei tänne voi toteuttaa. Sitten se, miten näitä yhdisteltäisiin tarhaan onkin toinen ongelma, minusta hevosella kuuluisi olla kaveri, jota rapsutella ja jonka kanssa olla laitumellakin.
Minulla oli aikanaan odotuksia Nätin ja Ipsunkin suhteen, mutta oma sairastelu ja sen takia rahan puute on osaltaan estänyt niitten toteutuksen. Ja se, että sedän työt ovat olleet joko niin pitkällä, ettei hänelllä enää työn jälkeen ole energiaa lähteä roudaamaan tätiä ja hevosta mihinkään tai se, että niitä töitä on niin pitkään ettei yöaikaan enää viitsi pollea koppiin nakata. Apua talliin olen kyllä saanut, ei siinä mitään, mutta täytyyhän työläisen saada nukkuakkin joskus.
Kukaan ei vaadi niitä liikuttamaan, mutta silti minulla on huono-omatunto siitä, että ne tarhailevat päivät pääksytysten vailla sen kummempaa tekemistä. Varsin kura-aikaan sitä on ikävä välillä seurata. Ensi kesäksi ei mitään varmaa laidunpaikkakaan ole, enkä varmasti pystyisi maksamaan niin paljon, että hevoset saisivat kaikki laidunta ja suojaa kuumalta, sateelta ja ötiköiltä. Minusta hevosen kuuluu päästä kesällä laitumelle, jos sille ei ole mitään oikeaa estettä.
Olen sitten kai turhan tarkka tai jotain.
Aina saa surra onko liian kuuma, kylmä, märkä, kuraista...Mikäs siinä, jos on rahaa laittaa kaikki ja ostaa palveluita ja hoidattaa ja liikututtaa hevosensa muilla. Mutta nyt ei ole ja se on osasyynä myös tähän päätökseen. Eihän se heinä+turve paljon maksa, mutta se mitä siihen päälle pitäisi aina hankkia; kärryjä, satuloita, ratsastajia, hierojia, valmennuksia ja ratsastustunteja...Kengittäjä sentäs on omasta takaa ja remppamies.
Kun tätä hevosharrastusta yhdessä on aloitettu, astelmat ovat olleet hieman toisenlaiset. Minä olin suhteellisen terve ja rahaakin piti ansaita. Nyt näitä ei ole kumpaakaan enkä tiedä, onko koskaan. Oli suunnitelmia hevosten suhteen, vielä Ipsua suunnitellessa tavoite oli, että se vietäisiin treeniin aluksi ja tuotaisiin sitten opetettuna kotiin ja jatkettaisiin siitä. Mutta sitten kävi niinkuin kävi...Ja Nätti piti saada kantakirjaan, ehkä joku kisakin alle, nyt ei ole ratsastajaa eikä tädillä taitoa eikä terveyttä sitä eteen päin viedä-kysymys kuuluu MITÄ NYT? Onko niitä reilua seisottaa tuolla vaikka ne kuinka ovat näennäisesti hyvin voivia ja onnelisen oloisia?
Jaksanko tätä kivun kanssa olemista ja tallitöitä vaan sen takia, että voisin katsella hevosia omassa pihassa ja käydä niitä rapsuttamassa? Jaksaisinko parmmin hoitaa kotia ja itseänikin? Vähän sillä marttyyriasenteella olen hommia hoitanut; minähän teen vaikka kuinka sattuisi, kerkiänhän yön yli potea.
Ystävä kysyi, että olisinko onnellinen ilman hevosia? Niin, olisinko? En tiedä, mutta olenhan minä ollut onnellinen ennen niitäkin.
Samainen ystävä sanoi, että muista, vääriä päätöksiä ei ole. Ei olekkaan, vaikka päätöksen hetkellä siltä tuntuisi. Sen on osoittanut elämä ennenkin. Kyllä universumi sen on hoitanut, että kaikki menee niinkuin pitääkin, ei siitä tarvitse olla huolissaan.
Ja tiedostan senkin, ettei kaikilla muillakaan ole aina sujunut niinkuin on suunnitellut. Eihän se elämä niin mene vaikka ulkopuolisen silmin siltä näyttäisikin. Mä vaan olen niin paljon tässä menettänyt matkan varrella, että omien tärkeiden haasteiden ja suunnitelmien romuttuminen vetää mielen väkisin matalaksi ja saa pohtimaan asioita, onko se riittänyt mitä olen tehnyt ja onko jo aika luovuttaa? Oikeastaan vihaan koko luovuttamista ja siksi tuntuu niin pahalle. Mutta voihan se olla uuden alkukin, kai?
Taru
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti