Sitähän se on elämä, että otetaan vastaan mitä on tullakseen. Yritetään pärjäillä kuka paremmin kuka huonommin. Päivästä toiseen, viikosta toiseen,kuukaudesta toiseen ja vuodesta toiseen. Toivoen ehkä jotain muutosta ja parempaa aikaa. Että vielä minä näytän ja pystyn ja voin kun vaan haluan. Ihan maailman tappiin asti. Vielä ei ole tullut sellaista paikkaa, että tämä täti ei olisi siitä selvinnyt, saanut ehkä henkisesti turpaansa ja fyysisesti lisää vaivoja, mutta selviytynyt kuitenkin. Kyynistyy, käpertyy ja haluaa olla itsekseen, sellaiseksi minä olen tullut. Jossain silti on se ystävyyttä kaipaava ihminenkin piilossa, se on vaan kokemusten myötä kaivautunut syvemmälle sielun syövereihin, enää ei uskalla luottaa eikä antaa itsestään liikoja...
Kun kävin kuntoutuspolilla psykologin kongnitiivisissa tutkimuksissa, sanoi tämä ammattilainen, ettei suosittele mulle, että lähtisin yrittämään mitään työtä tai koulutusta suin päin. Olen kuulemma kokenut jo tarpeeksi mentyksiä, eikä voisi tietää, miten sitten reagoisin jos tulisi tilanne, että työt olisi pakko lopettaa. Tosin sanoen kestäisikö päänuppi?
Niin, tässä sitä taas ollaan; ammatillinenkuntoutus keskeytettynä, tulevaisuus aivan avoinna.
Pettymysten ja menetysten äärelllä taasen. Harva ihminen sitä ajattelee, että terveys voi mennä melko huonoon happeen ja työtä ei enää pystyisi tekemään. Mulle ne kaikista helpoimmatkin kaupanalan työt olivat liikaa tähän palaan. 5 tuntia oli aivan liikaa, loppu päivä meni maatessa, kunhan jotain suuhun sai.
Elämässä pitäisi olla voimia tehdä sitä mikä on kivaa työn ohella.
Eipä silti, nautin siitä työnteostakin, sai kokea olevansa tarpeellinen muutenkin kuin kotona. Täällä sitä monesti tuntee olevansa jonkin sortin kotitalouskone, tosin rikkinäinen selllainen huushollin kunnosta päätellen. Tosin Kelan mielestä olen ihan ok, mitä nyt jotain satunnaisia avun tarpeita on, muttei sellaisia, että se riittäisi Kelan myöntämään tukeen.
Joku ihmetteli, että miksi en mene leikkaukseen tai fysioterapiaan tms? Tällaisella pienimmällä sairauspäivärahalla olevalla ei kauheasti jää rahaa hoidattaa itsenään, hyvä, että perustarpeet saa haalittua kasaan ja lääkkeet päälle. Ja endoleikkaukseen eivät suostu, ainakaan vielä. Eikä sekään mikään helppo pala ole; 3kk et saa kannella juuri maitopurkkia isompaa tavaraa. Mites se täällä onnistuu?
Onko tässä mitään järkeä yrittää pyörittää arkea, johon kuluu niin paljon energiaa ja voimavaroja, ettei siitä ehdi nauttia pieniä pätkiä lukuunottamatta? Sitäkö se on oltava, että päivästä toiseen selviytymällä selviytyy? Elämä pelkää taistelua ja epävarmuutta?
Sanokaas se? Onko sitä niin tottunut, että aamua ei saisi käyntiin ilman koiria tai hevosia? Tuleeko muille pelko, että sinne se jää täti-raaska sängynpohjalle? Eikä ikinä saa päänuppiaan selvitettyä?
Sekö on kanssaihmisten pelko? Ethän sä voi hevosia laittaa pois kun mitä sä sitten teet? Et saa luovuttaa, jaksaa, jaksaa...Entäs jos ei jaksakkaan?
Joskus sen vahvalta näyttävän ihmisen ympäröi kuori ja sisältä löytyykin herkkä ja haavoittettu sielu.
On vahvaa olla heikko kun on sen aika.
T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti