Sataa, tulee..

Hepsis Teamin erästä postauksen otsikkoa lainatakseni; maneesi lottovoitolla! Kiitos, tänne heti ja nyt. Tai edes kurattomat tarhat ja pakkasta! Kuuleeko Universumi tädin kainon toiveen?
Tätä se on kun ei koskaan ole ilmat kohdallaan. Joko on pirun kuuma, kylmä, märkää tai  liian kuivaa.
Tädin kipujen kanssa on  vähän samanlaista; jos ei mahaa pipitä, kyllä niska tai olkapää antaa kuulua itsestään. No, nyt ei olisi pahemmin kipuja, mutta on hermeettinen flunssa ollut kimpussa koko viikonlopun. Se on nujertanut tädin jonkinlaiseen sumuun ajatusten osalta, joten tästä ei taida mitään kirjallista ilotulitusta tulla.
Aamulla kömpi täti talliin. Ensin piti päättää kumpaan tarhaan hevoset laitettaan; kuraiseen vai enemmän kuraiseen? Laitumelle turha yrittää noita tuupata, kulkukohta on pelkkää upottavaa liejua.
Sadeloimet niskaan ja vähemmän kuraiseen tarhaan kera ison heinäkasan. Saavat olla siellä niin kauan kunnes täti kykenee menemään takaisin talliin ja siivoamaan karsinat.
Nätin maha ei taas tykkää  yhtään tallielämästä. Se on vissiin entisessä elämässä ollut uljas mustangi tai pörröinen issikka ainaisella laitumella. Heti kun tallielämä alkaa, on Piirtoponin maha sekaisin. Kaikista  paras apu on ollut oljet, mutta tänä vuonna tuskin niitä sitten saadaan kun on niin märkää, että puinnitkaan eivät ole kaikin osin maanviljelijöillä onnistuneet.
Viimeisin yritys on syöttää sille chiaa, mutta sepäs ei maistu Nätille. Itsekkin maistoin chiasta tehtyä hyytelöä, eikä se maistunut yhtään millekkään. Sekö aiheuttaa sen, ettei se Nätille maistu? Täytyy kokeilla sotkea sitä johonkin joka tekisi siitä maistuvaa.
 Meillä on nyt hyvät heinät varattu kevääseen asti, sen ei pitäisi aiheuttaa Nätin mahalle ongelmia,

Tädin ajatukset ovat rauhoittuneet viime postauksista, kiitos kuuntelemisesta ja rohkaisusta Ystävälle! Tuntuu hyvälle, että joku sentäs ymmärtää edes hiukan, mitä keskustelua käyn itseni kanssa.
Kevääseen on aikaa vielä, kyllä tässä kerkiää ajatella asioita ja toivottavasti myös terveyspuolen asiat selviäisivät siihen mennessä.
 Joulua kohti mennään kovaa vauhtia,  illat pimenevät ja päivät lyhenevät. Syyspäiväntasaus oli lauantaina, joten päivät ovat tästä lähtien lyhyempiä kuin yöt/illat.

Tule pakkanen ja lumi!

toivoo T

Vahva, vahvempi...heikko

Sitähän se on elämä, että otetaan vastaan mitä on tullakseen. Yritetään  pärjäillä kuka paremmin kuka huonommin. Päivästä toiseen, viikosta toiseen,kuukaudesta toiseen ja  vuodesta toiseen. Toivoen ehkä jotain muutosta ja parempaa aikaa. Että vielä minä näytän ja pystyn ja voin kun vaan haluan. Ihan maailman tappiin asti. Vielä ei ole tullut sellaista paikkaa, että tämä täti ei olisi siitä selvinnyt, saanut ehkä henkisesti turpaansa ja fyysisesti lisää vaivoja, mutta selviytynyt kuitenkin. Kyynistyy, käpertyy ja haluaa olla itsekseen, sellaiseksi minä olen tullut. Jossain silti on se ystävyyttä kaipaava ihminenkin piilossa, se on vaan kokemusten myötä kaivautunut syvemmälle sielun syövereihin, enää ei uskalla luottaa eikä antaa itsestään liikoja...

Kun kävin kuntoutuspolilla psykologin kongnitiivisissa tutkimuksissa, sanoi tämä ammattilainen, ettei suosittele mulle, että lähtisin yrittämään mitään työtä tai koulutusta suin päin. Olen kuulemma kokenut jo tarpeeksi mentyksiä, eikä voisi tietää, miten sitten reagoisin jos tulisi tilanne, että työt olisi pakko lopettaa. Tosin sanoen kestäisikö päänuppi?
   Niin, tässä sitä taas ollaan; ammatillinenkuntoutus keskeytettynä, tulevaisuus aivan avoinna.
 Pettymysten ja menetysten äärelllä taasen. Harva ihminen sitä ajattelee, että terveys voi mennä melko huonoon happeen ja työtä ei enää pystyisi tekemään. Mulle ne kaikista helpoimmatkin kaupanalan työt olivat liikaa tähän palaan. 5 tuntia oli aivan liikaa, loppu päivä meni maatessa, kunhan jotain suuhun sai.
 Elämässä pitäisi olla voimia tehdä sitä mikä on kivaa työn ohella.
Eipä silti, nautin siitä  työnteostakin, sai kokea olevansa tarpeellinen muutenkin kuin kotona. Täällä  sitä monesti tuntee olevansa jonkin sortin kotitalouskone, tosin rikkinäinen selllainen huushollin kunnosta päätellen. Tosin Kelan mielestä olen ihan ok, mitä nyt jotain satunnaisia avun tarpeita on, muttei sellaisia, että se riittäisi Kelan myöntämään tukeen.
Joku ihmetteli, että miksi en mene leikkaukseen tai fysioterapiaan tms? Tällaisella pienimmällä sairauspäivärahalla olevalla ei kauheasti jää rahaa hoidattaa itsenään, hyvä, että perustarpeet saa haalittua kasaan  ja lääkkeet päälle. Ja endoleikkaukseen eivät suostu, ainakaan vielä. Eikä sekään mikään helppo pala ole; 3kk et saa kannella juuri maitopurkkia isompaa tavaraa. Mites se täällä onnistuu?

Onko tässä mitään järkeä yrittää pyörittää arkea, johon  kuluu niin paljon energiaa ja voimavaroja, ettei siitä ehdi nauttia pieniä pätkiä lukuunottamatta?  Sitäkö se on oltava, että päivästä toiseen selviytymällä selviytyy? Elämä pelkää taistelua ja epävarmuutta?
Sanokaas se? Onko sitä niin tottunut, että aamua ei saisi käyntiin ilman koiria tai  hevosia? Tuleeko muille pelko, että sinne se jää täti-raaska sängynpohjalle? Eikä ikinä saa päänuppiaan selvitettyä?
Sekö on kanssaihmisten pelko? Ethän sä voi hevosia laittaa pois kun mitä sä sitten teet?  Et saa luovuttaa, jaksaa,  jaksaa...Entäs jos ei jaksakkaan?

Joskus sen vahvalta näyttävän ihmisen ympäröi kuori ja sisältä löytyykin herkkä ja haavoittettu sielu.

On vahvaa olla heikko kun on sen aika.

T

lisää ajatuksia

Edelliseen postaukseen liittyen olen saanut kannustusta ja myös ajatuksia pohdittavaksi.
Totta on, että hevoset ovat aktivoineet minua täältä sängyn pohjalta, jossa nytkin makaan niskakipuisena ja kivut eivät välttämättä häviä mihinkään.
Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että minulla on täällä muitakin eläimiä aktivoimaan minua ja pitämään yllä päivittäistä rytmiä.
Laittaisinko vain jotkin hevosista pois? Mamma  alkaa olla jo iällä, se on totta, tosin sehän voisi vielä elää hyvinkin 5-10v. Sissiä vaivaa paha ihottuma, vaikka minä olen sen saanut pidettyä melko oireettomana, ei voi olla varmaa, että se pysyy sellaisena. Ipsu on mitään tekemätön, joten kait sen voisi  laittaa pois. Eipä se paremmastakaan tiedä. Nätin kohdalla pihatto olisi kaikkein paras vaihtoehto sen mahan takia, mutta kun sitä ei tänne voi toteuttaa. Sitten se, miten näitä yhdisteltäisiin tarhaan onkin toinen ongelma, minusta hevosella kuuluisi olla kaveri, jota rapsutella ja jonka kanssa olla laitumellakin.

Minulla oli aikanaan odotuksia Nätin ja Ipsunkin suhteen, mutta oma sairastelu ja sen takia rahan puute on osaltaan estänyt niitten toteutuksen. Ja se, että sedän työt ovat olleet joko niin pitkällä, ettei hänelllä enää työn jälkeen ole energiaa lähteä roudaamaan tätiä ja hevosta mihinkään tai se, että niitä töitä on niin pitkään ettei yöaikaan enää viitsi pollea koppiin nakata. Apua talliin olen kyllä saanut, ei siinä mitään, mutta täytyyhän työläisen saada nukkuakkin joskus.
Kukaan ei vaadi niitä liikuttamaan, mutta silti minulla on huono-omatunto siitä, että ne tarhailevat päivät pääksytysten vailla sen kummempaa tekemistä. Varsin kura-aikaan sitä on ikävä välillä seurata. Ensi kesäksi ei mitään varmaa laidunpaikkakaan ole, enkä varmasti pystyisi maksamaan niin paljon, että hevoset saisivat kaikki laidunta ja suojaa kuumalta, sateelta ja ötiköiltä.  Minusta hevosen kuuluu päästä kesällä laitumelle, jos sille ei ole mitään oikeaa estettä.
Olen sitten kai turhan tarkka tai jotain.
 Aina saa surra onko liian kuuma, kylmä, märkä, kuraista...Mikäs siinä, jos on rahaa laittaa kaikki ja ostaa palveluita ja hoidattaa ja liikututtaa hevosensa muilla. Mutta nyt ei ole ja se on osasyynä myös tähän päätökseen. Eihän se heinä+turve paljon maksa, mutta se mitä siihen päälle pitäisi aina hankkia; kärryjä, satuloita, ratsastajia, hierojia, valmennuksia ja ratsastustunteja...Kengittäjä sentäs on  omasta takaa ja remppamies.
Kun tätä hevosharrastusta yhdessä on aloitettu, astelmat ovat olleet hieman toisenlaiset. Minä olin suhteellisen terve ja rahaakin piti ansaita. Nyt näitä ei ole kumpaakaan enkä tiedä, onko koskaan. Oli suunnitelmia hevosten suhteen, vielä Ipsua suunnitellessa tavoite oli, että se vietäisiin treeniin aluksi ja tuotaisiin sitten opetettuna kotiin ja jatkettaisiin siitä. Mutta sitten kävi niinkuin kävi...Ja Nätti piti saada kantakirjaan, ehkä joku kisakin alle, nyt ei ole ratsastajaa eikä tädillä taitoa eikä terveyttä sitä eteen päin viedä-kysymys kuuluu MITÄ NYT? Onko niitä reilua seisottaa tuolla vaikka ne kuinka ovat näennäisesti hyvin voivia ja onnelisen oloisia?

Jaksanko tätä kivun kanssa olemista ja tallitöitä vaan sen takia, että voisin katsella hevosia omassa pihassa ja käydä niitä rapsuttamassa? Jaksaisinko parmmin hoitaa kotia ja itseänikin? Vähän sillä marttyyriasenteella olen hommia hoitanut; minähän teen vaikka kuinka sattuisi, kerkiänhän yön yli potea.
Ystävä kysyi, että olisinko onnellinen ilman hevosia? Niin, olisinko? En tiedä, mutta olenhan minä ollut onnellinen ennen niitäkin.
Samainen ystävä sanoi, että muista, vääriä päätöksiä ei ole. Ei olekkaan, vaikka päätöksen hetkellä siltä tuntuisi. Sen on osoittanut elämä ennenkin. Kyllä universumi sen on hoitanut, että kaikki menee niinkuin pitääkin, ei siitä tarvitse olla huolissaan.
 Ja tiedostan senkin, ettei kaikilla muillakaan ole aina sujunut niinkuin on suunnitellut. Eihän se elämä niin mene vaikka ulkopuolisen silmin siltä näyttäisikin. Mä vaan olen niin paljon tässä menettänyt matkan varrella, että omien tärkeiden haasteiden ja suunnitelmien romuttuminen vetää mielen väkisin matalaksi ja saa pohtimaan asioita, onko se riittänyt mitä olen tehnyt ja onko jo aika luovuttaa? Oikeastaan vihaan koko luovuttamista ja siksi tuntuu niin pahalle. Mutta voihan se olla uuden alkukin, kai?

Taru

Syksyn haikeutta ja vaikeita päätöksiä

Pitkästä aikaa sain aikaiseksi alkaa kirjoittaa kuulumisia.
Kesä on ollut vaihteeksi sateinen, tulee mieleen ihan vuosi 1998 kun menimme Sedän kanssa naimisiin. Silloin meidän hääpäivä oli harvoja poutaisia päiviä. No, vuodet eivät ole veljiä keskenään. Arveluttaa talven tulo; tuleeko lunta ja pakkasta vai sitä kuraa ja vettä?

Omat terveydelliset vaikeudet ovat saaneet pikkuhiljaa miettimään, onko hevosten kanssa eläminen enää niin mieluisaa ja kivaa kuin aiemmin on  ollut. Välillä olen melkein petipotilaana ja toisina päivinä taas meno maittaa ilman suurempia vaikeuksia. Ammatillinen kuntoutus piti jättää kesken kipujen takia. Nyt odottellaan taas Taysin fysiatrianpolille aikaa ja sitten aikaa kaularangan magneettikuvaan. KK-kunnon fysiatrin mukaan minulla voisi mahdollisesti olla välilevynpullistuma C5-C6 välillä.
Lisäksi endo kiusaa, välillä enempi, välillä vähemmän.
Näitten ongelmien takia olen päättänyt, että keväällä, jos en yhtään ole paremmassa kunnossa tai asiani  paremmalla hoidolla, hevoset laitan taivaslaitumille. Raskas, itkettävä asia, jota olen pyöritelly päässä pidempään.
Kumpa voisin olla yhtä positiivinen ja uskoa helppoon ratkaisuun kuin Setäkin: hänen mielestään lääkärit vain leikkaavat pullistuman pois ja sitten pystyn taas jatkamaan hevostelua.
 Asiaa on puhuttu täällä kotona ennenkin, mutta siitä ei olla päästy yksimielisyyteen. Setä tietää mitä hevoset merkitsevät minulle ja monesti ne ovatkin pelastaneet minut sängynpohjalta elävien kirjoihin. En sitä mitenkään tahdo kieltää enkä hävetäkkään. Ne ovat olleet minulle se rakkain aarre; aivan kuten Janne Tulkki lauloi Hummani heitä laulaessaan viikonloppuna risteilyllä. Mitä minulle sitten jää enää?
Ja en, en todellakaan mene kenenkään toisen hevosia hoitamaan tai ratsastamaan, en ainakaan pitkään aikaan.
Myös se ainainen resussien puute, ajan puute vaikuttaa osaltaan tähän ratkaisuun, jota olen pyöritellyt päässäni. Kotona hevosia pitäessä väistämättä joskus tulee niin yksinäinen olo, vaikka meilläkin koko perhe on ollut hevostelussa mukana. Lisäksi pari edellistä kovaa talvea ovat verottaneet osaltaan voimiani.

Että tällaista pitkän hiljaiselon jälkeen...

Taru