Menopelitallin hiljaiselo jatkuu. Lähinnä sen takia, että ihmispuolella ollaan sairasteltu lapsen kanssa ja tällä kertaa ei ihan pienestä asiasta ole kyse. Siitä en täällä taida sen kummemin kirjoitella, fb:n puolella sitäkin enemmän sitten.
Talvikin tuli, pakkaset kerkesivät paukkua ihan kunnollakin vähän aikaa, mutta uuden vuoden tienoilla sää lauhtui niin, että Tädillä meinasi epätoivo hiipiä puseroon ihan väksin: tähänkö se kauan kaivattu talvi loppuu? Miksi sitä vettä riittää vielä talvellakin? Eikö nyt voisi vaan olla lunta ja pakkasta? Onneksi nyt on jo vähän kuivempaa ja mukavampaa säätä tiedossa.
Ennen joulua löysin täältä omasta kunnasta olkia ja heiniäkin.myyvän tilan ja niin pääsivät hevoset olkilakanoihin makoilemaan. Olkien saaminen helpotti heti Piirtoponusen mahaongelmaa, tiedä sitten mistä se johtuu? Ehkä jatkuva napostelu on sille mukavampaa kuin muutamaan kertaan annosteltu heinä?
Se onkin nyt laihtunut hiukkasen, näyttää oiken hyvälle. Muuten ei missään projektissa olla edistytty mitenkään päin....Taitaa jäädä taas Tädin haaveiluksi, tiedä häntä...
Hillut ja vanhemmat koirat ovat saaneet viettää aikaansa sisäkoirina, muutamaan kertaan on päässeet riekkumaan pihallekkin tarhaan. Sitä juoksemisen riemua sitten kun pääsevät kirmaamaan joukolla vapaasti!
Bonzo oli yhyttänyt pupusen tuosta rapunpielestä eräs pissityskerta yöllä ja pupu sai kuulemma peräänsä hirmuisen innostunutta vinkumista. Että kyllä siitä pupukoira tulisi jos täällä joskus pääsisi metsään asti. Veljensä ainakin on kuulemma osoittanut hyviä taipumuksia siihen suuntaan.
Mutta sitten, se miksi aloitin nyt kirjoittamaan; Meidän Ruttu-muori on tullut vanhaksi....Se tuli uuden vuoden aattona selväksi kun ensimmäiset raketit alkoivat paukkua pihalla. Ruttu-parka alkoi täristä ja pyrki hyvin määrätietoisesti syliin turvaan. Ensimmäinen kerta ikinä kun meidän beagleistä joku on pelännyt uutena vuotena tai muutenkaan paukkumista. Kävimme saunassa ja Ruttukin tavalliseen tapaansa tuli mukaan, mutta eipä olisi tahtonut tulla pois. Vähän väkisten sen jouduin sieltä sitten tuomaan ettei olisi muorikoiruudesta tullut vallan rusinaa.
Ilta sujui siinä toisten nukkuessa ja Rutun pelätessä ja tuijotellessa sälekaihtimien ja verhojen peittämiä ikkunoita. Sää onneksi oli niin huono (vettä satoi) että omat 8 rakettia paukuteltuamme ja tallin elämänmenon tarkistettuamme, lakkasi paukkuminen kuin seinään. Ei kait ketään huvittanut räiskiä puolta yötä vesisateessa. Näin pääsi Ruttukin kuuntelemasta paukkuja ja nukkumaan tyynylleni, johon se tällääntyi hiukan hämmentyneen oloisena. Siinä sitten nukuttiin viereikkäin samalla tyynyllä vuoden ensimmäistä yötä.
Tässä pari päivää olen seuraillut Rutun elämää ja olen huomannut, ettäse saattaa yhtä äkkiä tuijotella pimeän aikaan sälekaihtimin suljettuun ikkunaan huolestuneen oloisena.... Mitä lie se odottaa sieltä tulevaksi? Hieman kaihisin silmin ei varmaankaan ole ihan helppoa välillä erottaa mitä ympärillä tapahtuu. Ei tule vanhuus yksin koirallekkaan. Se taas alkaa kaihertaa Tädin sydäntä, koska onkaan se luopumisen päivä edessä? Ihan liian pian varmasti, vaikka sitä ei vielä tiedäkään....
"Kuolema on kalamies, se nuotallansa saalistaa, osaamatta erottaa, mikä kesken sulta jää, jääkö jotain tärkeää?" laulaa Mariska. Oudolla tavalla se on minusta oikein hyvä kappale. Muistuttaa meitä kuolevaisia, että jokainen päivä pitää elää mahdollisimman täysillä, niin, että tuntee, on läsnä ja huomaa mitä ympärillä tapahtuu. Ja se tässä eläintenkin kanssa on pääasia, että on elänyt niitä kunnioittaen, huomaten niitten olon ja tarpeita sekä toivottavasti osannut olla niille hyvä omistaja.
Eipä siinä oikein muuta voi....Ja toivoa, että voi taas jossain sateenkaaren tuolla puolen nähdä ne rakkaat jälleen.
T
