Koko mennyt heinäkuu viettettiin hellettä pidellen. Meille se tarkoittaa tukalaa oloa ja sisällä suljettujen kaihtimien takana elelemistä. Joidenkin ihmisten on ilmeisesti äärimmäisen vaikea asettautua toisen asemaan ja tajuta, että tällainen epätavallisen kova helle tekee olon todella huonoksi.
A:n kanssa ollaan ravattu siirtolistatutkimuksissa ja dialyyseissä. Kävimmepä HUS:ssakin pyörähtämässä yhtenä päivänä. Turhaakin turhempi reissu, tuhlattiin heidän resursseja ja veronmaksajien rahoja käymällä kuuntelemassa samat höpinät ja teettämässä samoja verikokeita kuin Tays:ssakin on tehty.
Minua suututti erityisesti tällainen hömelö toiminta ja kaiken monimutkaistaminen. Vielä täytyy kestää, ei voi mitään koska eivät suostu A:ta siirtämään HUS:n puolella aikuistenpuolelle.
Siirtolistalle pääsy on aivan nurkan takana jo, luulisin, että ensi kuussa viimeistään.
Hevoset ovat ulkoilleet pääasiassa vain ilta-ja yöaikaan sillä kuumassa ilmassa ja paarmojen kiusattavana oleminen ei mielestäni ole mitään hevosten elämää. Ikävä on varmasti sellaisten hevosten olla laitumella, joilla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia hakeutua suojaan ja varjoon tai niitä oteta sisälle talliin kuumimmaksi ajaksi. Eläinsuojelulakikin määrää hevosille suojan epäsuotuisaa säätä vastaan, vaan eipä se näytä kaikkia tallinpitäjiä koskettavan.
Eikä olla päästy treenaamaankaan tämän hirveän helteen takia. Minä en vaan jaksa ja kykene, se on hyväksyttävä. Toivotaan syksystä mukavaa, tarpeeksi kuivaa ja viileää, että voidaan tuossa pellollakin pyörähtää toisin kuin viime syksynä. Se olikin loputtoman sateinen ja pellot olivat niin märkiä, ettei tarvinnut edes kuvitella menevänsä kertaakaan pelolle hevosen kanssa. Talvikaan ei suosinut ollen yhtä lämmin ja vähäluminen. Ehkä ensitalvena sitten.
Kanaset ovat yllättäneet meidät aloittamalla munintansa melkoisen ahkerasti. Pieniähän ne munat vielä ovat, mutta nuoria ovat kanatkin. Kukkonen kiekuu ja pitää rouvansa kurissa ja nuhteessa.
Läppäkorvatyttöset pimppailevat jälleen yhtä aikaa ja sekös passaa mulle paremmin kuin hyvin. Muutenhan näin kolmen tyttökoiran huushollissa voisi huonossa tapauksessa juoksut olla melkein puolet vuodesta jos peräkkäin pimppailisivat. Bonzokin pääsee nauttimaan huomiosta ja hemmottelussa kun se joutuu olemaan meidän kanssa sisällä vain remmilenkkeilen. Bonzosta on tullut Sedän koira. Piippaaminen ja haikea ulina alkaa jos Setä menee pihalle tai viipyy vähänkin pidempään keittiössä tms. Pojat pitää yhtä, ihan selkeästi! :D
Nuunu onkin sitten minun koira, se jopa puolustaa minua jos kokee, että minua jokin uhkaa. Sillä on minusta vähän samanlainen luonnekkin kuin itsellä: itsetietoinen, joskus vähän ärhäkkä, mutta kiltti jos sillekkin ollaan.
Parhaillaan tv:stä tulee kuninkuusravit, joten päätän tämän jorinani tähän tällä erää.
T
